keskiviikko 18. helmikuuta 2015

jätän taakse vanhan maailman

250 lukijaa. Uusi blogielämä alkaa tästä. En tiedä mitä sanoa, ehkä te tunnette mut tai sitten ette. Mitä mä voisinkaan kertoa ihmisestä jota en itsekään tunne kokonaan? Selitän teille jotenkin vähän mun historiaa. Poistin siis koko blogin tekstit, tai oikeestaan piilotin ne, mut jatkan tätä blogia uusin silmin.

Oon parikymppinen nuori nainen, jolla takana pitkä ja synkkä menneisyys masennuksen saralla. On ollut myös enemmän ja vähemmän erilaisia syömisongelmia, jotka on aina välillä ajankohtasia, mut oon kuitenki niissä päässy pahimman yli. Onneks, koska tässä nykysessäkin voinnissa on ihan tarpeeks kestettävää. Oon yrittänyt itsemurhaa monta kertaa, käynyt niin lähellä kuolemaa kun voi käydä ja silti ollaan elossa. Joskus se vituttaa aikalailla olla edelleen täällä, vaikka voisin olla ihan jossain muualla. Ambulanssi on tullut tutuksi, samoin sairaala ja psykiatriset osastot.

Oon ollut 6 kertaa nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, samoin 3 jaksoa aikuisten vastaavalla. Somaattisillakin osastoilla oon ollut 4 kertaa yleensä lääkeyliannostuksen takia. Sairaalassa oon viettäny elämästäni yhteensä yli 400 päivää. Lääkkeisiin mulla on ristiriitainen suhtautuminen, toisaalta en pärjäis ilman niitä, mut toisaalta haluun uskoo että pärjäisin ja lääkkeitten omatoiminen lopettaminen on aina johtanut joka kerralla osastohoitoon. Enkä ikinä näytä ottavan opikseni. Ja ristiriitasuutta lisää se, että lääkkeillä oon yrittäny sekä tappaa itteni että pelastaa henkeni. Jälkimmäinen siis vaan ihan syömällä niitä ohjeen mukaan.
Tällä hetkellä listalla menee 5 eri lääkettä. Kokeiltuja lääkkeitä on takana todella pitkä litania, enkä oo täysin tyytyväinen tän hetkiseen lääkitykseen, mut en jaksa alkaa vääntämään polilla siitä asiasta joten antaa olla, näillä mennään. Polista voin sanoa sen verran, että alotin käymään nuorten puolella 2010 vuonna, ja muutaman vuoden oon nyt käyny aikuisten puolella. Oon käynyt sekä päiväpolilla, joka on vastaava asia kuin päiväosasto, että tavallisella psykiatrisella polilla. Tällä hetkellä käyn kerran tai kaks viikossa juttelemassa sairaanhoitajien kanssa.

Oon käynyt lukuisilla eri sairaanhoitajilla ja psykologeilla, mut mikään hoitosuhde ei oo ollut kovin pitkä musta riippumattomista syistä, kuten äitiyslomista. Osastoillakin mulla on ollut kymmeniä omahoitajia, joista osasta on tullut mulle todella tärkeitä henkilöitä pitkien osastojaksojen aikana. Lääkäreitäkin on ollut ainakin kymmenen hoitamassa poleilla ja osastoilla. Hoitohenkilöstöstä on tullu mulle ku toinen perhe. Joskus se on vähän huvittavaakin, että polilla/sairaalassa psykan puolen henkilöistä tyyliin joka toinen on ollut mun asioissa jossain vaiheessa hoitoa.

Diagnooseista mulla ei oo tällä hetkellä mitään tietoa. En oo kehdannut polilla kysyä niistä. Mut ainakin vanhoja diagnooseja on ollut F32.3 vaikea-asteinen psykoottinen masennus, F29 määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö ja F93.89 nuoruuden tunnehäiriö. Syömishäiriötä mulla ei tietääkseni oo koskaan diagnosoitu, koska oon pitäny sen puolen asiat aikalailla itelläni, eikä hoitava taho oo niistä ollut kovin tietoinen.
Ahdistuksenhallintakeinot mulla ei oo hallussa, päätoimisina keinoina on viime vuodet ollut lääkkeiden kanssa pelleily suuntaan tai toiseen (niiden lopettaminen/yliannostus) tai viiltely. Oon viillellyt sekä reiteen että molempiin ranteisiin. Alotin viiltelyn (ihan ku se nyt olis joku harrastus mutta kuitenkin) joskus kasiluokalla. Aluks se oli ihan pientä naarmuttamista, mut myöhemmin on jouduttu useaan otteeseen tikkaamaan. En oo mitenkään ylpeä mun arvista, mut kehtaan nykyään liikkua ihmisten ilmoilla lyhythihasillakin, ellei nyt oo jotain ihan tuoreita jälkiä, niin sillon suojelen muita ihmisiä järkytykseltä.

Ensimmäisen blogin mä perustin 2010, samana vuonna ku tulin hoidon piiriin. Siitä lähtien mulla on vaihtunut blogi monta kertaa, koska se on yleensä bustattu tai löydetty, tai sitten oon ollut tyhmä ja paljastanut sen ite jollekkin ja on alkanu sit ahdistaa.

Mun menneisyyden tapahtumista voin sanoa ainakin, että mua kiusattiin yläasteella koulussa, se vaikutti mun itsetuntoon ja elämänhaluun murentavasti ja vaikuttaa edelleen. Mua on käytetty seksuaalisesti hyväks nuorempana, sillon ku olin vielä alaikänen. Se on kuitenkin asia-josta-mä-en-puhu. Muutenkin mulla on erittäin huonoja kokemuksia miehistä. Eikä ne kokemukset oo sen paremmaks muuttunu näin aikuisenakaan. Mun vanhemmat eros ennen ku mä menin edes kouluun, ja sekin on varmasti jollain tapaa vaikuttanut mun käsitykseen elämästä.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta, mulla on paljon ihania kavereita ja ystäviä jotka on mulle tosi tärkeitä. Viime vuonna mä muutin pois kotoa, vaikka kaikki epäili miten mä pärjään yksin, niin on todistanu kaikkien luulot vääriks ja mä pärjään kyllä. Mulla menee tällä hetkellä tosi vaihtelevasti, välillä on päiviä kun kaikki on melkein täydellisesti ja seuraavana päivänä oon taas hautomassa itsemurhaa. Mut sellasta tää mun elämä on, oon tottunu siihen et ikinä ei oo kahta samanlaista päivää.

4 kommenttia: